Varjo tunsi muutoksen Yössä, jokin oli lähestymässä heidän aluettaan. Hän nousi seisomaan ja käski muita seuraamaan itseään. He kulkivat lähes olemattomina Metsän halki. Ihmisnainen ja lapsi, Metsä kertoi hänelle tulijat. Varjon silmät loistivat tulisina yön pimeydessä, kun tuo katseli naisen lähestymistä. Ihminen haisi pelolle, mutta se ei yllättänyt Varjoa. Nainen laski pienen kangaskäärön Metsän ensimmäisen puun taakse ja poistui juoksuaskelin, taakseen katsomatta. Varjot lähestyivät nyyttiä, uutta uhria kaikkein pyhimmälle.
Varjo katsoi lasta silmiin, yllättyen näkemästään. Hopeisissa tähdissä ei ollut merkkiäkään pelosta. Olennon mielessä vilahtivat kaikki, tuhansia vuosia kestäneen, elämänsä aikana näkemiensä ihmislasten kasvot. Kaikissa oli ollut pelkoa, surua, hylätyksi tulemista. Ei onnea, kuten tässä. Ihmislapsi hymyili ja ojenteli käsiään vierasta kohden. Varjo kästi kätensä, jolloin toiset siirtyivät kauemmaksi. Lapsi odotti rauhallisena ja Varjo oli varma, että kuuli kaikkein pyhimmän äänen tuulessa. "Ihmisestä tulee yksi meistä", Varjo lausui hitaasti. Varjo-olennot käänsivät katseitaan toverista toiseen ja heidän ajatuksensa täyttyivät epäilyksistä johtajan mielenterveydestä. "Lapsesta tulee yksi meistä", Varjo toisti asiasta, nostaen sitten lapsen syliinsä. "Prosymna", johtaja lausui nimen lempeästi ja hänen silmänsä hymyilivät. Ensimmäistä kertaa koskaan.
0 Comments
”Lähetä minulle appelsiini, kun tulet perille”, pyysin. Nauraen lupasit sen ja painoit suudelman huulilleni. Laiva päästi ilmoille korvia rikkovan törähdyksen, ja sinä menit laivaan. Olin yrittänyt, mutta en saanut sinua jäämään luokseni. ”Se on vain vuosi”, sanoit minulle nauraen, kun yritin viidennen kerran saada sinut jäämään.
Katsoin laivan perään. Seisoin paikassa, johon olit minut jättänyt, vielä laivan kadottua näkyvistäni. Kosketin kultaista kihlasormusta. ”Kun palaan, menemme kirkkoon ja pyydämme Jumalan siunauksen rakkaudellemme”, lupasit minulle ja uskoin sinua. Kului viikko, sinun pitäisi olla jo perillä. Odotin appelsiinia, jonka lupasit. Istuin ikkunassa ja odotin pakettia. Kului toinen viikko. Pakettia ei näkynyt. ”Ehkä postilla vain kestää”, kuiskasin hiljaa itselleni. Kului kolmas viikko. Istuin yhä ikkunassa. ”Posti on vain hyvin hidas”, sanoin itselleni. Uskoin omia sanojani. Kului neljäs viikko. Jo kuukausi. Vatsani kasvaminen alkoi näkyä. En ehtinyt kertoa sinulle lapsesta ennen lähtöäsi. Sormus painoi sormessani. Oli kulunut puoli vuotta. En saanut mitään merkkiä. Lapsi syntyi. Sinusta tuli isä. Sait pojan. Oli kulunut vuosi. Sain kirjeen. Otin sormuksen sormestani. Heitin sen mereen. ”En kaipaa sinua! Enkä mitään sinun antamaasi!” huusin sormuksen perään. Valehtelin, sen näki kyynelistäni. Nyt siitä on kymmenen vuotta. Poika on komea. Hänellä on sinun silmäsi. Sanon, etten kaipaa sinua. Se on totta, mutta nimesi aiheuttaa minulle vieläkin tuskaa. Minulla on perhe, jota aina toivoin. Pojallasi on veli ja sisko. Poikasi saa pian toisen sisaren. Kuten huomaat, en sure sinua enää. Vihaan sinua, mutta olen sinulle kiitollinen. Jätit minut yksin, mutta löysin onneni. |