He olivat päätyneet viettämään joulua Marian vanhempien luona, ei hän siitä pahastunut ollut. Tunnelmakin oli paljon parempi kuin koskaan kotona. Heidän ensitapaamisestaan oli jo lähes vuosi aikaa, vaikka se ei siltä tuntunut. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Hän oli lähtenyt ulos Marian ja Aatun kanssa, yhä hän joutui käyttämään keppejä, vaikka olisi tahtonut touhuta enemmän pojan kanssa. Maria oli siirtynyt parin tunnin telmimisen jälkeen tekemään lumitöitä, joten hän oli jäänyt kahdestaan pojan kanssa.
”Oletko koskaan tehnyt lumienkeleitä?” hän kysyi pojalta, siirtyen lumihankeen istumaan. Poika pudisti päätään ja istuutui viereen. Hän teki lumienkelin, kuulemma sen kuului sattua jalkaan, ja poika yritti sitten itse. Poika ei kumminkaan onnistunut liikuttamaan käsiä sekä jalkoja samaan aikaan. Hän otti pojan käsistä ja alkoi liikuttamaan niitä lunta vasten ja kun poika nousi seisomaan he nauroivat yhdessä. ”Enkeli!” poika huudahti innoissaan lumienkeleitämme osoitellen, kun Maria palasi luoksemme. Maria vaikutti hieman hämmästyneeltä, olihan se pojan ensimmäinen ääneen lausuttu sana, jos hän oli Marian puheita ymmärtänyt. Maria nappasi pojan syliinsä ja suukkoja jaellen kantoi tuon sisälle. Hän seurasi perässä, jättäen takkinsa ja kenkänsä eteiseen. Illalla Aatu hyppi innoissaan ympäriinsä, sillä joulupukki saapuisi hetkenä minä hyvänsä. Lapsen into oli niin suloista. Poika oli eteisessä odottamassa, kun joulupukki saapui. Yhtäkkiä poika ei ollutkaan enää innoissaan tapaamaan parrakasta miestä vaan juoksi äitinsä taakse piiloon, kurkkien sieltä. Aatu sai paljon paketteja, vaikka ujostelikin mennä niitä joulupukilta ottamaan. Mutta kun pukki poistui, innostui hän repimään papereita pakettien yltä. Yön ollessa puolessaan hän istui Marian kanssa ulkona, nyt jo kaljun vaahteran alla ja joivat teetä. Hän ei ollut vuotta aikaisemmin kuvitellut, että voisi koskaan olla onnellinen, kuten nyt tähtitaivaan alla höyryävä teekuppi käsissään. Ja Maria teki yöstä täydellisemmän sanoillaan. ”Rakastan sinua, Elena.”
0 Comments
Hän katseli, kuinka kaksi lasta leikkivät innoissaan Marian juuri haravoimassa kasassa. He olivat päätyneet syysloman ajaksi lapsenvahdeiksi Marian veljelle, kaksivuotiaalle Aatulle. Aatu oli saanut seurakseen pojan, joka Marian mukaan asui naapurissa. Eetuksi Maria oli kai tuota punaisten kiharoiden omistajaa kutsunut, kuulemma Aatun hyvä ystävä. Maria oli sillä hetkellä sisällä valmistamassa ruokaa heille. Hän olisi tahtonut olla sisällä Marian kanssa tai edes leikkiä poikien kanssa, mutta lääkäri oli kieltänyt sen. Vain koska hänellä sattui olemaan pieni murtuma jossain luussa jalassaan. Valitettavasti Maria oli pitänyt sitä liian vakavana, eikä hän saanut nyt tehdä suunnilleen mitään.
Hän käänsi katseensa pojista ylös, puun oksilla jotakin hipan kaltaista leikkiviin keijukaisiin. Hän keskittyi noihin pieniin olentoihin niin, ettei huomannut Aatua, ennen kuin tuo oli aivan hänen vierellään. Poika ei sanonut sanaakaan, kuulemma tuo ei puhunut sen enempää kuin hänkään tuon ikäisenä. Poika katsoi häntä silmiin ja kiipesi sitten syliin, osoittaen lähemmäksi lentänyttä keijukaista, yhtä punertavaa kuin puiden lehdet. Hän hymyili ja niin poikakin. He ymmärsivät toisiaan sanoitta ja jopa jakoivat sen, jota harhakuviksi kutsuttiin. Yhteys, jota hän harvoin kehenkään sai. Keijukaiset tuntuivat tulleen tulokseen, että heitä huomioitiin aivan liian vähän ja pian ihmiset puun alla olivat täynnä vaahteran kirkkaanpunaisia lehtiä. Maria luultavasti ihmettelisi, kuinka he olivat onnistuneet saamaan niitä vaatteidensakin sisään. Kunhan he ottaisivat takkinsa pois sisällä ja pudottelisivat lehdet kaikkialle. Mutta hän nautti syksystä ja Marian veli oli mukavaa seuraa. Eetukin liittyi heidän seuraansa, kun hän alkoi kertomaan tarinaa, jonka oli aikoinaan itsekin kuullut. Maria oli valinnut paikan ja laittanut viltin rantahietikolle samalla, kun hän oli mennyt uimaan. He olivat hänen vanhempiensa luona vierailulla ja hän oli päättänyt tuoda Marian katsomaan rantaa. Maria oli heti alkuunsa sanonut, ettei aikoisi uida, sillä vesi olisi varmasti kylmää. Hänen noustessa vedestä Maria heitti hänelle pyyhkeen, jonka hän kietoi ympärilleen ennen kuin istuutui tytön viereen. He olivat yhdessä pakanneet mukaansa rantaeväät ja alkoivat nyt niitä syömään rannan hiljaisuudessa. Hänen äitinsä oli sanonut, ettei yöllä kannattaisi rannalle lähteä, mutta ei ollut kumminkaan kieltänyt. Yöllä ei sentään ollut kammottavan valoisaa, kuten päivisin. Eikä Mariakaan täysin ymmärtänyt, miksi hän inhosi valoa. Valo sattui, paremman termin puuttuessa, hänen silmiisä. Jopa kesäöiden valomäärä tuntui ikävältä.
Hän asettui makuulleen viltille ja sulki silmänsä. Lintujen laulut sekoittuivat toisiinsa, kun hän jäi kuuntelemaan. Senkin hän kuuli, kuinka Maria nousi viltiltä ja siirtyi vesirajalle kävelemään. Hän taivutti nilkkojaan niin, että jalkapohjat koskettivat hiekkaa. Marian mukaan hiekka oli yhä hieman lämmintä päivän auringonpaisteen jäljiltä, siihen arvioon hänen oli tyytyminen. Hän tosin olisi luultavasti uskonut, vaikka Maria olisi sanonut ulkona olevan toppatakki keli keskellä kesää. Kaikki muuthan tiesivät aina kaiken paremmin kuin hän. Kaikesta ikävästä huolimatta, oli kesässäkin omat mukavat hetkensä. He istuivat puistossa, hän ja Maria. Maria yritti aloittaa keskustelua, ensin yhdestä aiheesta, sen jälkeen toisesta, mutta hän ei jaksanut keskittyä sanoihin. Hän ei jaksanut keksittyä toiseen, mutta ei tahtonut tuota poiskaan. Hänen katseensa harhaili ympäriinsä. Puut olivat saaneet silmunsa, lehtiin ei olisi enää pitkälti. Lumikinokset olivat kadonneet, jäljellä ainoastaan vesilätäköitä. Hän ei pitänyt keväästä, kevät heikensi hänen taikuuttaan. Taikuutta, jonka olemassaolon kaikki kielsivät. Ja kaupat olivat täynnä suklaata, kun pääsiäiseenkin olisi ainoastaan muutamia päiviä aikaa. Ajatuskin suklaamunista tuntui kammottavalta. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt, kuinka joku saattoi pitää jostain niin makeasta ja voimakkaasta. Tietenkin hän olisi voinut valittaa lämpötilan nousustakin, mutta se oli asia josta hänellä ei todellisuudessa ollut mitään kokemusta.
”Perhosia”, hän lausui hiljaa, keskeyttäen Marian sen hetkisen puheenaiheen. Tyttö hiljeni ja katsoi hänen kanssaan samaan suuntaan. Sielä todellakin lensi sitruunaperhonen, toinenkin. Hän hymyili varovaisesti, kun perhonen laskeutui hänen kädelleen. Hän nosti sormensa silmiensä tasalle ja katseli perhosta. Oli keväässä jotakin mukavaakin. Mariakin näytti pitäneen perhosesta, lähes yhtä ihastunut tyttö oli kuin hänkin. ”Ihanan lämmintä tänään”, Maria sanoi, luultavasti se ei ollut ensimmäinen kerta sinä päivänä, mutta hän ei ollut tuota aikaisemmin kuullut. Jos sinä niin sanot, hän sainoi päänsä sisälle, luottaen siihen, ettei Maria osannut lukea ajatuksia. Ääneen hän ei sanonut mitään. Kuinka hän olisikaan voinut lämpötilasta mitään sanoa? Kuinka hän olisi mistään osannut keskustella, hän oli kaikin tavoin viallinen, edes keskusteleminen ei onnistunut. Ja hän tahtoi juosta. Juosta pakoon ajatuksiaan, kuten aina. Hän makasi suurella, lumisella kivellä. Hän katseli uloshengityksen aiheuttamia pieniä pilviä ja muut saattoivat nähdä sinisiksi muuttuneet huulet, mutta itse hän ei tuntunut välittävän kylmästä tai siitä, että oli selvästi alipukeutunut säähän nähden. Oli hänellä nimittäin yllään ainoastaan ohut villaneule sekä alla ohut paita. Ohikulkijat katsoivat häntä hieman oudoksuen, mutta hulluksi leimattua ei kumminkaan uskallettu lähestyä. Taivaalle suunnatuista silmistään huolimatta hän huomasi jokaisen ohitse kulkevan ja pystyi kuulemaan, kuinka muutaman lapsen ryhmä kuiski hänestä kuulemiaan juttuja toisilleen, hän saattoi kuvitella, kuinka nuo lapset supatellessaan osoittelivat häntä.
”Eikö sinulla tule kylmä siinä?” puhe yllätti hänet, mutta hän ei liikahtanut hetkeen. Lopulta hän nousi istumaan huomaten, että lunta oli ehtinyt sataa hänen päälleen jo hienoinen kerros, sillä hiutaleet putosivat nyt syliin. Hymyillen hän pudisti päätään, katsellen tyttöä jonka tunnisti vasta naapuriinsa muuttaneeksi. Tyttö ei kumminkaan tuntunut uskovan häntä vaan kysyi miksi hän oli siinä eikä sisällä. Vastaukseksi hän kertoi, ettei pystynyt menemään sisälle, sillä hänen asuintoverinsa oli jossakin muualla. Tyttö kysyi, oliko hän unohtanut avaimensa, eikö hän päässyt sisälle. Ja hän vain pudisti päätään enempää kertomatta. Ei hän tahtonut tytön saavan tietää, ettei hän kyennyt olemaan yksin asunnossa, tai muuallakaan sisätiloissa. Tyttö pyysi hänet vierailulle luokseen, odottamaan, että asuintoveri palaisi. Luultavasti tyttö tunsi sääliä, kun hän näytti paleltuneelta. Hän nousi istuimeltaan ja seurasi tyttöä, vaikka sydämessään hieman pelkoa tunsikin. Tytön asunto oli täynnä muuttolaatikoita ja tuo pahoitteli asiaa, mutta eivät ne häntä haitanneet. Hän piti muuttolaatikoista, mutta asuintoverinsa ei tuntunut jakavan hänen mielipidettään. Tyttö pyysi hänet istumaan keittiön pöydän ääreen ja kysyi tahtoisiko hän teetä. Hän vastasi myöntävästi. Tyttö keitti veden ja kaatoi sen kahteen mukiin. Hetken kuluttua tyttö ojensi toisen mukeista hänelle, otettuaan teepussin siitä pois. Varovaisen hymyn kera hän lausui kiitoksen ja alkoi juomaan teetä. Tyttö katsoi häntä hieman hämmästyneenä ja kysyikin, eikö tee polttanut hänen suutaan. Hän vastasi kieltävästi, vaikka tiesi, että jälleen kerran hän oli muuttunut oudoksi vieraan ihmisen silmissä. Mutta tyttö ei näyttänyt pitävän häntä outona, istui vain pöydän toiselle puolelle ja hymyili höyryävä muki kämmentensä välissä. Ja hän tiesi, että oli jälleen kerran ihastunut. Höyhen putoaa,
muistuttaa siitä, mikä tahdotaan unohtaa. Kaipuu polttaa, Jäätävällä voimallaan. Unohtaa ei saa, se viestittää. Hän nosti katseensa ja tuskantäytteinen hymy kohosi kasvoille. ”Se on ohitse”, hän lausui äänessään varmuutta, jonka oli ehtinyt jo melkein kadottaa. Hänen katseensa oli suunnattuna vain yhteen, kun taivaan valot purkautuivat hänen sisältään kietoen hänet syleilyynsä. ”Se on ohitse”, hän toisti katse tuossa. ”Etkö tahtoisikin mieluummin jäädä tänne? Luuletko sinä, kultaseni, että Hän tahtoo sinut vielä? Täällä sinua rakastettaisiin”, hänen katseensa kohde lausui suostuttelevasti, manipuloivasti. ”Tuhat vuotta kestin, toiseksi en jää. Vaikka Hän ei ottaisi minua takaisin”, hän vastasi. Hän nousi seisomaan täysin suorana ja katosi kirkkaan valon saattelemana. Mutta paikka, johon hän saapui kadottuaan ei ollut Paratiisi, mutta ei enää Helvettikään. Hämmentyneenä hän katsoi ympärilleen ja yritti saada mieleensä, mikä tuo paikka oli. Maa. Ihmiset. Hän oli ollut suojelija heille. Hänen katseensa kääntyi taakseen. Hänen katseensa jäi seuraamaan yhtä jäljellä olleista höyhenistä, joka putosi maahan. Valkea värittyneenä verestä punaan. Hän sävähti hieman, ei enää koskaan. Hän oli selvinnyt siitä, joka sai kaikki muut lankeamaan. Miksi hän ei ollut päässyt taikaisin kotiin? Hän katsoi ylös, vaikka se olikin typerää, ei Paratiisi ollut ylhäällä, eikä Helvetti alhaalla, ne olivat aivan omassa maailmassaan. Hän ikävöi kotiin, ikävöi perhettään ja Häntä. Ikävä tuntui polttavalta, mutta silti jäätävältä edelliseen tuhanteen vuoteen verrattuna. Katse kääntyi alas, käsiin, joihin muodostui uusia palojälkiä vanhojen seuraksi. Se oli vain menneisyyttä, joka tahtoi tulla muistetuksi. Pyydän. Anna minun edes syntyä elämään, fyysiseksi olennoksi. Ihmiseksi, unohdukseen. Hän katseli ikkunasta Kuuta, joka oli sinä yönä jo lähes täysissään. Vain neljä yötä enää. Hänen katseensa oli täynnä surua. Muutama askel ja käsi oven kahvalle. Varoen hän käänsi kahvaa, mutta lukko piti, kuten aina. Potku oli heikko iskeytyessään oveen. Ainoa vahinko kävi hänen jalalleen. Eikä hän välittänyt, palasi vain ikkunan luokse odottamaan.
Oli enää kolme yötä täydenkuun yöhön. Hän säntäili ympäri huonetta. Sängylle ja pois. Tuolille ja pois. Seinään kiinnitetylle hyllylle ja pois. Ja jälleen uudelleen sängylle. Kipu jaloissa ei pysäyttänyt häntä, ei edes hidastanut. Hän ei tajunnut, miksi hänet oli lukittu niin pieneen huoneeseen. Aivan liian pieneen. Kyllähän hän selityksen oli saanut. ”Teemme sen suojellaksemme sinua itseltäsi. Tietenkin pääset pois heti, kun olemme keksineet keinon parantaa sinut.” Mutta nuo sanat eivät selittäneet asiaa, tekivät vain ihmisistä tyhmiä hänen silmissään. Ei hän ollut sairas. Eikä ollut koskaan ollut itsetuhoinen. Hänessä ei ollut mitään, miltä häntä olisi pitänyt suojella. Ei mitään syytä sulkea lukitun oven taakse. Hän oli keksinyt syyn. He tahtoivat hänen vapautensa. Hänen sielunsa. Vain kaksi päivää. Kyllä hän kestäisi. Vain pari päivää. Keho vain ei suostunut uskomaan sitä. Kynnet loivat uusia jälkiä puuoven lukuisien jälkien joukoon. Entisiä heikompia, pienempiä, epätoivoisempia. Hampaat iskivät oven vanhoihin arpiin. Yrittivät repiä tien ulos. Yksi yö. Hän istui ikkunan ääressä, rauhallisempana kuin aikoihin. Ikkunan toisella puolella, alhaalla kadulla, oli ihmisiä häntä katsellen. Osoitellen ja nauraen. Kuin olisivat olleet eläintarhassa. Hän paljasti hampaansa ja antoi murinan kohota sydämestään. Lasi vaimensi äänet ihmisten kuulumattomiin. Oli täysikuu. Hän sai jälleen todellisen ruumiinsa. Sen, jota kutsuttiin harhaksi, joukkoilluusioksi. Hän oli heikko. Liian monta täysikuuta vangittuna. Keho iski ikkunaan, saamatta aikaan säröäkään. Vain kipua kyljessä, merkityksetöntä. Surullinen, epätoivoinen ulvonta täytti huoneen. ”Jumalatar. Pyydän, auta!” hänen vanhimmalla kielellä lausuttu pyyntö pyöri huoneessa. ”Ennemmin kuolen, kuin otan ihmisten tarjoamat kahleet!” Muisto huusi hänen päässään. Kuinka hän oli voinut unohtaa? Pää painui alas ja hampaat iskivät toiseen etukäpälistä. Hampaiden välistä pääsi uikahdus ennen kuin hän ehti sitä estää. Hampaat repivät lihan niin helposti. Liian heikko. Hän asettui lattialle makuulle. Hampaat iskivät yhtä helposti toisenkin jalan ihosta lävitse. Ja hän odotti. Kuu laski ja aurinko nousi. Susi katosi, jäi ainoastaan ihminen. Hän ei antanut iholleen oikeutta sulkea. Veri pois. Kaikki veri pois. Ja vihdoin kaivattu rauha täytti hänet. ”Kiitos Jumalatar. Anteeksi Alfa, että unohdin. Anteeksi”, olivat viimeiset ajatukset. Ja hän liittyi Jumalatarensa rinnalle ikuisille metsille. Vihdoin vapaana. Varjo tunsi muutoksen Yössä, jokin oli lähestymässä heidän aluettaan. Hän nousi seisomaan ja käski muita seuraamaan itseään. He kulkivat lähes olemattomina Metsän halki. Ihmisnainen ja lapsi, Metsä kertoi hänelle tulijat. Varjon silmät loistivat tulisina yön pimeydessä, kun tuo katseli naisen lähestymistä. Ihminen haisi pelolle, mutta se ei yllättänyt Varjoa. Nainen laski pienen kangaskäärön Metsän ensimmäisen puun taakse ja poistui juoksuaskelin, taakseen katsomatta. Varjot lähestyivät nyyttiä, uutta uhria kaikkein pyhimmälle.
Varjo katsoi lasta silmiin, yllättyen näkemästään. Hopeisissa tähdissä ei ollut merkkiäkään pelosta. Olennon mielessä vilahtivat kaikki, tuhansia vuosia kestäneen, elämänsä aikana näkemiensä ihmislasten kasvot. Kaikissa oli ollut pelkoa, surua, hylätyksi tulemista. Ei onnea, kuten tässä. Ihmislapsi hymyili ja ojenteli käsiään vierasta kohden. Varjo kästi kätensä, jolloin toiset siirtyivät kauemmaksi. Lapsi odotti rauhallisena ja Varjo oli varma, että kuuli kaikkein pyhimmän äänen tuulessa. "Ihmisestä tulee yksi meistä", Varjo lausui hitaasti. Varjo-olennot käänsivät katseitaan toverista toiseen ja heidän ajatuksensa täyttyivät epäilyksistä johtajan mielenterveydestä. "Lapsesta tulee yksi meistä", Varjo toisti asiasta, nostaen sitten lapsen syliinsä. "Prosymna", johtaja lausui nimen lempeästi ja hänen silmänsä hymyilivät. Ensimmäistä kertaa koskaan. ”Lähetä minulle appelsiini, kun tulet perille”, pyysin. Nauraen lupasit sen ja painoit suudelman huulilleni. Laiva päästi ilmoille korvia rikkovan törähdyksen, ja sinä menit laivaan. Olin yrittänyt, mutta en saanut sinua jäämään luokseni. ”Se on vain vuosi”, sanoit minulle nauraen, kun yritin viidennen kerran saada sinut jäämään.
Katsoin laivan perään. Seisoin paikassa, johon olit minut jättänyt, vielä laivan kadottua näkyvistäni. Kosketin kultaista kihlasormusta. ”Kun palaan, menemme kirkkoon ja pyydämme Jumalan siunauksen rakkaudellemme”, lupasit minulle ja uskoin sinua. Kului viikko, sinun pitäisi olla jo perillä. Odotin appelsiinia, jonka lupasit. Istuin ikkunassa ja odotin pakettia. Kului toinen viikko. Pakettia ei näkynyt. ”Ehkä postilla vain kestää”, kuiskasin hiljaa itselleni. Kului kolmas viikko. Istuin yhä ikkunassa. ”Posti on vain hyvin hidas”, sanoin itselleni. Uskoin omia sanojani. Kului neljäs viikko. Jo kuukausi. Vatsani kasvaminen alkoi näkyä. En ehtinyt kertoa sinulle lapsesta ennen lähtöäsi. Sormus painoi sormessani. Oli kulunut puoli vuotta. En saanut mitään merkkiä. Lapsi syntyi. Sinusta tuli isä. Sait pojan. Oli kulunut vuosi. Sain kirjeen. Otin sormuksen sormestani. Heitin sen mereen. ”En kaipaa sinua! Enkä mitään sinun antamaasi!” huusin sormuksen perään. Valehtelin, sen näki kyynelistäni. Nyt siitä on kymmenen vuotta. Poika on komea. Hänellä on sinun silmäsi. Sanon, etten kaipaa sinua. Se on totta, mutta nimesi aiheuttaa minulle vieläkin tuskaa. Minulla on perhe, jota aina toivoin. Pojallasi on veli ja sisko. Poikasi saa pian toisen sisaren. Kuten huomaat, en sure sinua enää. Vihaan sinua, mutta olen sinulle kiitollinen. Jätit minut yksin, mutta löysin onneni. Hän oli kuin itse Yö. Hiukset hienointa mustaa silkkiä, laskeutuen kevein lainen aina polvien taipeisiin. Valkea iho kuin kuunkuiskaajan terälehdet, Kuun valoa himmeästi loistava. Silmät kuin mustat tähdet, ei kukaan, mikään, kyennyt niiden loistetta sammuttamaan. Edes vankeus ei häneen koskenut. Kun toiset heikentyivät, hän pysyi voimissaan. Kun toisten vaatteet kuluivat kadoksiin, hän oli kuin juuri uudet vaatteet saanut. Kun toiset haisivat, hän oli kuin vastapeseytynyt. Kuinka? Sitä kysyttiin usein, mutta hän kohautti vain olkiaan ja nukahti. Hän eli enemmän unissa kuin todellisuudessa.
Kansan edessä hän seisoi suorana ja katse voimaa viestien. Syytteet luettiin. Liian läheinen liitto Päivän kanssa. Maanpetos. Kuningattaren harkittu murha. Salaisten tietojen välittäminen Päivälle. Syyllinen. Syyllinen. Syyllinen. Kuolema, lausutaan tuomio. Hän ei värähtänytkään sen kuullessaan. Katse kiersi kasvoista toisiin, mutta ei löytänyt etsimäänsä. Nuoli asetettiin jouselle. Kaikki saapuivat katsomaan. Kaikki, paitsi yksi, se jonka hän olisi tahtonut vielä kerran nähdä. Silmät sulkeutuivat ja hymy kohosi huulille. Nuoli lähti liikkeelle, sen laulu kuului ainoana, viimeisenä, hänen korvissaan. Sama laulu kohosi hänen huuliltaankin. Surua ja epätoivoa, silti kaikkein suurinta iloa ja riemua. Nuoli osui kohteeseensa. ”Pyydän”, hän lausui hiljaa viimeisen rukouksensa, viimeinen henkäys ja hän siirtyi Jumalattarensa rinnalle iäisyyteen. Eikä edes veri jättänyt jälkeään paljaaseen ihoon. Kuten hän oli Uneksinut. |