He olivat päätyneet viettämään joulua Marian vanhempien luona, ei hän siitä pahastunut ollut. Tunnelmakin oli paljon parempi kuin koskaan kotona. Heidän ensitapaamisestaan oli jo lähes vuosi aikaa, vaikka se ei siltä tuntunut. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Hän oli lähtenyt ulos Marian ja Aatun kanssa, yhä hän joutui käyttämään keppejä, vaikka olisi tahtonut touhuta enemmän pojan kanssa. Maria oli siirtynyt parin tunnin telmimisen jälkeen tekemään lumitöitä, joten hän oli jäänyt kahdestaan pojan kanssa.
”Oletko koskaan tehnyt lumienkeleitä?” hän kysyi pojalta, siirtyen lumihankeen istumaan. Poika pudisti päätään ja istuutui viereen. Hän teki lumienkelin, kuulemma sen kuului sattua jalkaan, ja poika yritti sitten itse. Poika ei kumminkaan onnistunut liikuttamaan käsiä sekä jalkoja samaan aikaan. Hän otti pojan käsistä ja alkoi liikuttamaan niitä lunta vasten ja kun poika nousi seisomaan he nauroivat yhdessä. ”Enkeli!” poika huudahti innoissaan lumienkeleitämme osoitellen, kun Maria palasi luoksemme. Maria vaikutti hieman hämmästyneeltä, olihan se pojan ensimmäinen ääneen lausuttu sana, jos hän oli Marian puheita ymmärtänyt. Maria nappasi pojan syliinsä ja suukkoja jaellen kantoi tuon sisälle. Hän seurasi perässä, jättäen takkinsa ja kenkänsä eteiseen. Illalla Aatu hyppi innoissaan ympäriinsä, sillä joulupukki saapuisi hetkenä minä hyvänsä. Lapsen into oli niin suloista. Poika oli eteisessä odottamassa, kun joulupukki saapui. Yhtäkkiä poika ei ollutkaan enää innoissaan tapaamaan parrakasta miestä vaan juoksi äitinsä taakse piiloon, kurkkien sieltä. Aatu sai paljon paketteja, vaikka ujostelikin mennä niitä joulupukilta ottamaan. Mutta kun pukki poistui, innostui hän repimään papereita pakettien yltä. Yön ollessa puolessaan hän istui Marian kanssa ulkona, nyt jo kaljun vaahteran alla ja joivat teetä. Hän ei ollut vuotta aikaisemmin kuvitellut, että voisi koskaan olla onnellinen, kuten nyt tähtitaivaan alla höyryävä teekuppi käsissään. Ja Maria teki yöstä täydellisemmän sanoillaan. ”Rakastan sinua, Elena.”
0 Comments
Hän katseli, kuinka kaksi lasta leikkivät innoissaan Marian juuri haravoimassa kasassa. He olivat päätyneet syysloman ajaksi lapsenvahdeiksi Marian veljelle, kaksivuotiaalle Aatulle. Aatu oli saanut seurakseen pojan, joka Marian mukaan asui naapurissa. Eetuksi Maria oli kai tuota punaisten kiharoiden omistajaa kutsunut, kuulemma Aatun hyvä ystävä. Maria oli sillä hetkellä sisällä valmistamassa ruokaa heille. Hän olisi tahtonut olla sisällä Marian kanssa tai edes leikkiä poikien kanssa, mutta lääkäri oli kieltänyt sen. Vain koska hänellä sattui olemaan pieni murtuma jossain luussa jalassaan. Valitettavasti Maria oli pitänyt sitä liian vakavana, eikä hän saanut nyt tehdä suunnilleen mitään.
Hän käänsi katseensa pojista ylös, puun oksilla jotakin hipan kaltaista leikkiviin keijukaisiin. Hän keskittyi noihin pieniin olentoihin niin, ettei huomannut Aatua, ennen kuin tuo oli aivan hänen vierellään. Poika ei sanonut sanaakaan, kuulemma tuo ei puhunut sen enempää kuin hänkään tuon ikäisenä. Poika katsoi häntä silmiin ja kiipesi sitten syliin, osoittaen lähemmäksi lentänyttä keijukaista, yhtä punertavaa kuin puiden lehdet. Hän hymyili ja niin poikakin. He ymmärsivät toisiaan sanoitta ja jopa jakoivat sen, jota harhakuviksi kutsuttiin. Yhteys, jota hän harvoin kehenkään sai. Keijukaiset tuntuivat tulleen tulokseen, että heitä huomioitiin aivan liian vähän ja pian ihmiset puun alla olivat täynnä vaahteran kirkkaanpunaisia lehtiä. Maria luultavasti ihmettelisi, kuinka he olivat onnistuneet saamaan niitä vaatteidensakin sisään. Kunhan he ottaisivat takkinsa pois sisällä ja pudottelisivat lehdet kaikkialle. Mutta hän nautti syksystä ja Marian veli oli mukavaa seuraa. Eetukin liittyi heidän seuraansa, kun hän alkoi kertomaan tarinaa, jonka oli aikoinaan itsekin kuullut. Maria oli valinnut paikan ja laittanut viltin rantahietikolle samalla, kun hän oli mennyt uimaan. He olivat hänen vanhempiensa luona vierailulla ja hän oli päättänyt tuoda Marian katsomaan rantaa. Maria oli heti alkuunsa sanonut, ettei aikoisi uida, sillä vesi olisi varmasti kylmää. Hänen noustessa vedestä Maria heitti hänelle pyyhkeen, jonka hän kietoi ympärilleen ennen kuin istuutui tytön viereen. He olivat yhdessä pakanneet mukaansa rantaeväät ja alkoivat nyt niitä syömään rannan hiljaisuudessa. Hänen äitinsä oli sanonut, ettei yöllä kannattaisi rannalle lähteä, mutta ei ollut kumminkaan kieltänyt. Yöllä ei sentään ollut kammottavan valoisaa, kuten päivisin. Eikä Mariakaan täysin ymmärtänyt, miksi hän inhosi valoa. Valo sattui, paremman termin puuttuessa, hänen silmiisä. Jopa kesäöiden valomäärä tuntui ikävältä.
Hän asettui makuulleen viltille ja sulki silmänsä. Lintujen laulut sekoittuivat toisiinsa, kun hän jäi kuuntelemaan. Senkin hän kuuli, kuinka Maria nousi viltiltä ja siirtyi vesirajalle kävelemään. Hän taivutti nilkkojaan niin, että jalkapohjat koskettivat hiekkaa. Marian mukaan hiekka oli yhä hieman lämmintä päivän auringonpaisteen jäljiltä, siihen arvioon hänen oli tyytyminen. Hän tosin olisi luultavasti uskonut, vaikka Maria olisi sanonut ulkona olevan toppatakki keli keskellä kesää. Kaikki muuthan tiesivät aina kaiken paremmin kuin hän. Kaikesta ikävästä huolimatta, oli kesässäkin omat mukavat hetkensä. He istuivat puistossa, hän ja Maria. Maria yritti aloittaa keskustelua, ensin yhdestä aiheesta, sen jälkeen toisesta, mutta hän ei jaksanut keskittyä sanoihin. Hän ei jaksanut keksittyä toiseen, mutta ei tahtonut tuota poiskaan. Hänen katseensa harhaili ympäriinsä. Puut olivat saaneet silmunsa, lehtiin ei olisi enää pitkälti. Lumikinokset olivat kadonneet, jäljellä ainoastaan vesilätäköitä. Hän ei pitänyt keväästä, kevät heikensi hänen taikuuttaan. Taikuutta, jonka olemassaolon kaikki kielsivät. Ja kaupat olivat täynnä suklaata, kun pääsiäiseenkin olisi ainoastaan muutamia päiviä aikaa. Ajatuskin suklaamunista tuntui kammottavalta. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt, kuinka joku saattoi pitää jostain niin makeasta ja voimakkaasta. Tietenkin hän olisi voinut valittaa lämpötilan nousustakin, mutta se oli asia josta hänellä ei todellisuudessa ollut mitään kokemusta.
”Perhosia”, hän lausui hiljaa, keskeyttäen Marian sen hetkisen puheenaiheen. Tyttö hiljeni ja katsoi hänen kanssaan samaan suuntaan. Sielä todellakin lensi sitruunaperhonen, toinenkin. Hän hymyili varovaisesti, kun perhonen laskeutui hänen kädelleen. Hän nosti sormensa silmiensä tasalle ja katseli perhosta. Oli keväässä jotakin mukavaakin. Mariakin näytti pitäneen perhosesta, lähes yhtä ihastunut tyttö oli kuin hänkin. ”Ihanan lämmintä tänään”, Maria sanoi, luultavasti se ei ollut ensimmäinen kerta sinä päivänä, mutta hän ei ollut tuota aikaisemmin kuullut. Jos sinä niin sanot, hän sainoi päänsä sisälle, luottaen siihen, ettei Maria osannut lukea ajatuksia. Ääneen hän ei sanonut mitään. Kuinka hän olisikaan voinut lämpötilasta mitään sanoa? Kuinka hän olisi mistään osannut keskustella, hän oli kaikin tavoin viallinen, edes keskusteleminen ei onnistunut. Ja hän tahtoi juosta. Juosta pakoon ajatuksiaan, kuten aina. |