Tuskaisaa kivuttomuutta. Levotonta tuurteisuutta. Näen unia, olen kykenemätön niistä heräämään. Varjot valoillaan sokaisee. Pimeämpää ei edes Pimeys ole, kuin tämä valo, joka kasvoilleni heitetään. Tahdon nousta, juosta, paeta. Nousen, mutta en jaksa lähteä juoksuun, istuudun jälleen tuolilleni. "Sinä olet hullu", valkeamekkoinen tyttö sanoo. Ja usvaksi jälleen katoaa. Jopa omat harhani sanovat sitä. Olen hullu, enkä mihinkään kykene.
Minua lyötiin, vuosin verta. Mutta kipu ei tullut. Odotin sitä, mutta ei. Kivuttomuus sattui enemmän kuin yksikään kipu koskaan ennen. "Ei kukaan sinua kaipaa, olet vain mielikuvitusta", vanha usviin katoava mies totesi. Se oli totta. Vain unikuvat eivät tunne kipua. Kyynel. Toinenkin. Suolavesivirta tuntuu poskilla kuin happo. Ehkä katoan unohdettuna. Omiin kyyneliini sulaneena. Ehkä ne eivät ole kyyneliä, ehkä itken verta. Ehkä kaikki on vain minun harhaani, eikä ole kyyneltäkään. Ei elämää, eikä kuolemaa. "Vain yksi kadotettujen joukossa", kuiskaan itselleni, peilikuvalleni. Nyrkkini iskee vasten kasvojani. Peilikuvaa. Se hajoaa, kuten minäkin. Veri ottaa vapautensa, jota kaipaa. Katson lattiaa. Pisara. Pisara. Pisara. Naurua. Kuka nauraa? Katson ympärilleni. Ei ketään. Nauru jatkuu. Se on minun, tunnistan. Se vain voimistuu. "Liian hullu omaksi hyväkseen", valkeamekkoinen toteaa. Hän on ainoa pysyvä Harhani. Mutta hänkin katoaa usviin. Kuten minäkin.
0 Comments
Kaikki muu unohtuu ajan myötä. Mutta sinua minä en unohda.
Katsoin silloin sinuun. Tunsin yhteyden välillämme. En silloin ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Se oli ensitapaamisemme. Olin silloin vain kuuden vanha. Sinä puhuit minulle. Sanat olivat minulle vieraita. Pystyin luottamaan sinuun. Olin seitsemän vanha. Olin silti vain lapsi. Lapsi, joka ei tiennyt mitään julmuuden suuruudesta. Oma kansani ei hyväksynyt minua joukkoonsa. Pakenin heitä sinun luoksesi. Vuodatin sydämeni sinulle. Olin kahdeksan. En osannut enää luottaa kansaani. Opetit minulle kielesi. Opetit minut rakastamaan. Sinun rakkautesi poisti minusta kansani antamat tunteet. Kun rakastin sinua, en kyennyt enää tuntemaan vihaa kansaani kohtaan. En pelännyt, sillä tiesin sinun olevan turvanani. Olit paras ystäväni. Olin yhdeksän. Sain ystävän oman kansani parista. Hän oli kuin minä. Samalla hän oli vastakohtani. Olimme erilaiset, mutta ymmärsimme toisiamme. Tiesin, että hän voisi halutessaan tuhota meidät. Mutta tiesin myös, että olin hänelle yhtä vaarallinen. Lupasit olla turvanani aina. Olin kymmenen vanha. Äitini ei pitänyt siitä, että olin kanssasi. Olin hänen mielestään liian paljon kanssasi. Olin hänen mielestään liian vähän oman kansani kanssa. Liian vähän oman perheeni kanssa. Sinä olit minun perheeni ja kansani. Yksitoista vuotta. Niin vanha ruumiini oli. Minä olin vain viiden. Niin sinä asian ilmaisit. Olin ikuinen lapsi. Kansani ei hyväksynyt sitä, eivät ymmärtäneet sitä. Minulta vaadittiin liikaa. Sinä et vaatinut minulta mitään. Luonasi sain olla oma itseni. Kansan luona olin vain näyttelijä suurella näyttämöllä. Kun palasin illalla luoksesi, saatoin taas poistaa esiintymisasuni ja todeta päivän näytelmän menneen hyvin tai huonosti. Annoit minun olla se, joka olin. Kahdestoista vuosi. Olin vieras omassa kansassani. En välittänyt siitä. Minulla oli sinut. Kansa potki minua. Kansa löi minua. Kansa sivalsi sanoillaan haavoja minuun. Sinä paransit minut. Sinä opetit minut pitämään kivun ulkopuolellani. Sinä opetit minut pitämään muut ulkopuolellani. En tuntenut mitään kansan tunteita. Olin enemmän osa sinua, kuin osa kansaa. Annoit minulle pyyteettömän rakkauden. Kolmastoista vuosi. Tein virheen. Suututin vastakohtani, ystäväni. Mutta se antoi minulle aikaa olla kanssasi. Sinä lohdutit minua ja piristit päiviäni. Olit tukeni ja turvani. Olit sisälläni riehuvan pimeyden keskellä valo. Olin neljäntoista vanha. Silti tunsin yhä olevani viiden. Sanoin kansalle sen, mitä ajattelin, en miettinyt sanojani. Sanoit sen olevan osa minua. Olin sinun pieni filosofisi. Kerroit minulle tarinoita. Tarinoita menneistä ajoista, jotka kansa oli jo unohtanut. Olit minun opettajani. Olin viidentoista. Tein aivan liian suuren virheen. Hylkäsin sinut minut hylänneen kansan takia. Halusin antaa mahdollisuuden heille. Aloin tuntemaan heidän vihansa ja julmuutensa itsessäni. En kestänyt sitä. Palasin pian takaisin. Otit minut iloisena takaisin luoksesi. Pyysin, ettet päästä minua muuttumaan takaisin kansalaiseksi. Tahdon olla osa sinua. Olen nyt kuudentoista. Kansa kysyy kenen tytär olen. Vastaan kuuluvani sinulle. He eivät ymmärrä. He sanovat, ettei kukaan voi kuulua sinulle. He eivät ole nähneet sinua kuten minä. En sovi enää kansan pariin. En osaa enää näytellä. Siksi tulin luoksesi ja kerron tämän. Olen tyttäresi. Olet minulle kaikki. Sano vain yksi sana ja tulen osaksi sinua. Hän kulki varjoissa, palaen pimeämpää kuin Suuri Pimeys. Edes kuu ei uskaltanut hänelle valoaan näyttää. Pelko. Viha. Suru. Kuolema. Niin monta nimeä, tehtävää. Ihmiset katsoivat ikkunaverhojensa raosta. Toivoivat, että hän ei heidän kohdallaan pysähtyisi. Ei kukaan tahtonut luopua rakkaistaan. Ja jokainen rakasti Elämää. Hän kulki ohitse, pysähtymättä katsomaan keneenkään. Hänellä oli kiire, tai hän olisi myöhässä. Vaikka Kuolema ei koskaan myöhästy. Ainakaan ihmisten mielestä.
Hän katoaa Maailman rajan taakse ja aurinko nousee hänen takanaan. Helpotus kohoaa jälleen kaupungin ylle suojelevana, ikkunat ja ovet aukeavat. Uuden päivän tanssit alkavat jälleen, kun Voimakainta Valoa Valkoisempi palasi jälleen. Rakkaus. Rauha. Toivo. Elämä. Valkoisempi juhli kaupungin kanssa. Lauloi kauneimmat laulut. Tanssi upeimmat tanssit. Ja jälleen Valkoisempi poistui ennen hänen saapumista. Ei hän koskaan saanut Valkoisempaa kiinni, vaikka kuinka kiirehti. Vihaa. Hän pysähtyi ja katsoi silmiin lasta, joka oli hänen valtakuntaansa uskaltanut. ”Odottaa”, lapsi lausui hiljaa ja katsoi hänen tulosuuntaansa. ”Odottaa ja näkee”, lapsi lausui ennen kuin voimattomana kaatui. Hän kulki hitaammin kuin usein. Hän kääntyi kaupungin toisella puolen, kun aurinko alkoi palaamaan kaupungin ylle. Hän tunsi Helpotuksen, joka sattui häneen, kaatoi hänet heikkona maahan. Ja hän näki, kun Valkoisempi tanssi kaikkein kauneimman tanssin. Ja hän kuuli, kun Valkoisempi lauloi kaikkein kauneimman laulun. Ja hän tunsi, kun Valkoisempi pyyhkäisi lämpimin sormin hänen kylmintä poskeaan. Ja sitten hänelle oli enää Suuri Pimeys, joka otti hänet vastaan lapsenaan. Joka aamu hän seisoi näkemätön katseensa suunnattuna itään. Jokainen ilta hän seisoi näkemätön katseensa suunnattuna länteen. Sanottiin, että hän seurasi isänsä matkaa taivaan halki. Jokainen tunsi hänet, hänen tarinansa. Hänen tarinansa oli täynnä uhrauksia. Hänen tarinassaan oli puhdasta rakkautta. Hänen tarinassaan oli puhdasta tuskaa. Ja hänen tarinassaan oli loppu, jota saatamme vain arvailla.
Hän syntyi jumalolentona. Kaunis aamun ensisäde ja illan viimeinen valon kajo, Auringon jumalan tytär. Pelkkänä henkiolentona joka kulki isänsä edeltä taivaalle ja isänsä jäljessä sieltä pois. Näin hän vietti tuhansia ja jälleen tuhansia vuosia. Jumalolentona hän ei tuntenut ihmisten tunteita, ei ollut sidottu ihmisten heikkouksiin. Silti hän rakastui ihmiseen. Hän antoi jumaluutensa pois saadakseen ihmisen ruumiin. Hänen ensimmäinen uhrauksensa. Hänelle muotoiltu ruumis sai vain pienen osan siitä kauneudesta mitä jumalolennoilla oli. Hän sai hiukset, jotka olivat hänen entisestä valostaan kehrätty. Myös kultaiset silmät ja ujo, viaton hymy saivat osan tuosta valosta. Mutta se oli vain murto-osa hänen aikaisemmasta loistostaan, valostaan. Huulet saivat aamuruskon punaisen värin ja iho pilvien viattoman valkeuden. Hän sai kauneimman äänen, jota maailma on kuullut. Hän sai ihmisen, jota rakasti. Hänen ihmisensä sairastui kuolettavasti. Henget kuiskivat hänelle. Rakastetun aika oli liittyä henkien joukkoon. Hän antoi kykynsä tuottaa ääntä pelastaakseen rakastettunsa. Toinen uhraus. Ihminen parantui. Rakastettu sai osan hänen jumalaisuudestaan osakseen uhrauksesta. Ihminen oli hänen ja hän oli ihmisen. Hän kaipasi omaa lasta. Hän antoi kuulonsa, saaden vastalahjaksi tyttären. Kolmas uhraus. Tyttären, joka sai osan hänen jumaluudestaan. Tytär sai silmät, joissa oli Auringon tyttären kultainen sävy ja jumalainen loiste. Tytär sai rakastetun yönmustat, paksut hiukset ja tumman ihon. Tytär sai Auringon tyttären ja rakastetun rakkautta enemmän kuin tavallinen ihminen. Hänen kylänsä ihmiset kärsivät kuivuudesta. Hän antoi näkönsä, jotta kylä saisi vettä. Neljäs uhraus. Kylä sai vettä, eikä kärsinyt enää koskaan kuivuudesta. Auringon tytär oli luopunut yhteydestään ympäröivään maailmaan. Hän kykeni enää tuntemaan rakastetun kosketuksen. Ja hän tunsi. Hänen kyläänsä uhkasivat pedot. Ne veivät hänen tyttärensä. Hän antoi ihmisruumiin mukana tulleen kuolevaisuutensa pelastaakseen tyttärensä. Viides uhraus. Hän ei kyennyt enää kuolemaan, kun hänen rakastettunsa aika koittaisi. Tämän hän teki pelastaakseen ainoan lapsensa. Pedot poistuivat, tytär selvisi hengissä. Hänen rakastettunsa kohtasi ihmismiehen, johon rakastui. Auringon tyttären rakastettu lähti ihmismiehen mukana pois, jättäen ihmisruumiiseen vangitun Auringon tyttären yksin vanhenevan tyttären kanssa. Aikaa myöten Auringon tytär menetti tyttärensä, joutuen hautaamaan tuon ihmisten joukkoon. Auringon tytär istui isänsä patsaan juureen. Kykenemättömänä kuolemaan. Näkemätön katse suurta tuskaa viestien. Kuulemattomat korvat liikkuen, etsimässä rakastetun naurua. Äänetön laulu kaikumassa kylän kaduilla. Joka aamu seisoi auringonnousuun päin ja joka ilta auringonlaskuun. Hän rukoili isältään vapautusta. Vastausta hän ei saanut. Kylä kuoli, Auringon tytär jäi. Lopulta tuokin katosi raunioilta. Minne? Sitä ei kukaan tiedä. Ehkä hän käveli itään. Ehkä länteen. Ehkä pääsi merelle. Ehkä hän jäi matkalleen. Istun satamassa ja odotan sinua saapuvaksi. Joka ikinen kerta sinä lähdet merelle ja jätät minut yksin pelkojeni kanssa. Ja joka kerta olet palannut, vapauttaen minut sisälläni myllertävästä pelosta. Pelosta, joka saa kehoni värisemään, kuin talvi olisi paksun ja kylmän viittansa ympärilleni kietonut. Sinun pitäisi jo saapua, kaikki muutkin ovat jo tulleet.
Lapset kasvavat. Tiedäthän sinä sen? Etkä ole täällä näkemässä tuota upeaa tapahtumaa. Et kuullut, kun Theodor lausui ensimmäisen sanansa. Tai ehkä tuuli kuljetti sen sinunkin korvillesi kuultavaksi. ”Pappa?” niin poikamme ensimmäinen sana kuului. Hän odottaa sinua. Ja niin me kaikki odotamme. Esikoisemme on jo aloittanut koulun. Tiedät varmasti sen, mutta ajattelin nyt kumminkin kertoa. Ehkä hänestä tulee vielä jotakin suurta, kun oppii lukemaan. Vuosi ja päivä. Laivasi muiden miesten vaimot luopuvat toivostaan, mutta en minä. Minä tunnen, että olet elossa. Tunnen täällä, syvällä sydämessäni, että olet jossakin. Olet elossa ja minä odotan, kuten sinulle lupasin. Odotan paluutasi, vaikka Jumala päättäisi päättää maailman ajan ja kutsuisi minua tykönsä, odottaisin että olet kanssani. Muistathan mitä kerroin ennen lähtöäsi? Kerroin lapsesta, jota odotin. Lasta ei enää ole. Jumala otti hänet luokseen ennen kuin hän ehti edes ensimmäistä kuun kiertoaan elämään. Hän sai haudan aivan Marian viereen. Neljä vuotta olet ollut poissa luotamme. Mutta me odotamme. Muut sanovat meidän olevan hulluja, kun kuvittelemme sinun palaavan. Mutta emme me ole. Sinähän tiedät sen. Sinulla on jokin hyvä syy olla poissa, ja yrität selvittää sen, ennen kuin voit palata. Kymmenen vuoden odotus. Ehkä tiedätkin jo. Kaupunkimme paras veneenveistäjä on valinnut Theodorin, meidän pienen Theodorin, oppipojakseen. Poikasi on aivan innoissaan saamastaan paikasta. Kertoo innoissaan, kuinka hänestä tulee aikanaan mestariaankin parempi. Söimme juhla-aterian hänen onnensa kunniaksi ja kävimme kiittämässä Jumalaa kaikesta hyvästä, mitä hän on lapsille antanut. Ehkä voit palatessa tuoda niitä erikoisia hedelmiäsi, Theodor pitäisi niistä aivan varmasti. Hänellä tulee varmasti olemaan hauskaa Björnin oppilaana. *** Kuljen kaduilla ja ihmiset tervehtivät minua hymyillen. Alussa olin vain vieras haaksirikkoinen, joka ei osaa kieltä. Mutta nyt. Nyt olen kaupungin, ja koko maan, arvostetuimpia ja rikkaimpia kauppiaita. En muista menneisyyttäni. Minusta tuntuu, että minun pitäisi muistaa, muuta en vain kykene. Mutta menneisyys ei ole tärkeää. Ainoastaan nykyisyys. Olen menestynyt, eikä menestyneet tarvitse menneisyyttä. *** Aika kuluu päivä päivältä, aina yhtä hitaana. Kaksikymmentä vuotta on lähdöstäsi kulunut. Per on kaupunginvirastossa kirjoittajana. Eikö hän olekin onnekas? Theodorista, meidän pikkuisesta pojastamme, on tullut mestari. Hänellä on oma verstaansa, oppipoikansa ja ensimmäinen kisällikin. Hänelläkin on onnea. Magdalena, Lise ja Mikaela ovat saaneet hyvät aviot ja heillä on jo omat poikansa sekä tyttärensä kasvatettavina. Neljäkymmentä vuotta. Niin kauan olen odottanut. Näiden vuosien ajan jokaisena aamuna ennen aurinkoa olen noussut ja asettunut satamaan odottamaan. Enää kukaan ei yritä saada minua pois. He pitävät minua työhön kuuluvana ylimääräisenä haittatekijänä, mutta ovat tottuneet. Illalla poistun vasta kun pimeys on peittänyt kaiken taakseen, enkä näe enää mitään. *** ”Kaukana pohjoisessa on maa, jossa kaikki käy kaupaksi hyvin korkeaan hintaan”, liikekumppanini kertoo innoissaan. ”Eikö siellä ole kylmää ja laivoille mahdotonta liikkua?” vastaan hämilläni. Kuka tahtoisi lähteä pohjoiseen? Oli siellä kuinka hyvät hinnat tahansa. ”Ainoastaan talvisaikaan, emmekä me ole siellä enää silloin”, kumppanini vastaa päätään nyökytellen. Tiedän, että minun on turha yrittää kieltäytyä. Hän saisi minut kumminkin suostumaan, joten hyväksyn hänen aikeensa heti. Hän laittaa apupojat heti täyttämään laivamme ruuman myytävillä tuotteilla. *** Jokin on muuttumassa. Tunnen sen. Sydämeni sanoo, että olet palaamassa vihdoin luokseni. Vain neljäkymmentä kaksi vuotta on mennyt. Hymy kohoaa huulilleni aitona ensimmäistä kertaa sitten lähtösi. Pian näen jälleen kasvosi. Olemme jälleen kokonainen, emme enää kaksi toisistaan erillään olevaa puolikasta. *** Myrsky yllättää meidät täysin. Meri heittäytyy päällemme kuin tarujen kauheimmat hirviöt. Se repii purjeemme ja tuhoaa laivaamme. Taivas on auki ja se iskee tulillaan laivaamme. Tiedän loppuni tulleen. Kaikki tietävät sen. Laivassa palamme ja jos hyppäämme, meri nielee meidät ja ottaa omakseen. Valitsen meren. Hyppään ja aallot vievät minut heti mukanaan painaen suurien painojensa alle. Viimeinen asia, mitä muistan on menneisyyteni. Freja. Tyttö katseli viidennen kerroksen ikkunasta ulos ja odotti. Kalmankalpeat kasvot olivat vastakohta mustille hiuksille ja silmille. Tyttö katseli naisia ja miehiä, jotka tallasivat katua, välittämättä lainkaan suuren betonisen rakennuksen asukkaista. Hän katsoi pieniä tyttöjä ja poikia, jotka leikkivät ystäviensä kanssa. Välittämättä tytöstä, joka ei ollut ikinä nähnyt muuta kuin viidennen kerroksen huoneen numero 631. Usein tyttö unelmoi nousevansa paikaltaan, kävelevänsä ovelle, viisi kerrosta alas ja ulos ovesta kadulle. Mutta huoneen 631 asukas tiesi, ettei tulisi sitä ikinä tekemään. Ja silti tyttö jaksoi jatkaa rukoilemista päivästä toiseen, hiljaa oman mielensä sisällä.
*** Shangri-La *** Huoneen 631 ovi avautui ja raosta kurkisti lapsenpyöreät kasvot, selvästi ulkomaalaiset. Tyttö astui hyvin ujona huoneeseen ja katsoi huoneen asukkaan tummiin silmiin omilla hopeisenruskeillaan. ”Minä olen Mystique, mutta minua sanotaan pelkästään Tiqueksi”, tyttö esittäytyi punastellen ja erikoisella korostuksellaan puhuen, katse kääntyi nopeasti pieneen kotialttarin kaltaiseen nurkkaukseen huoneessa, mitä vieras tyttö ihmetteli hieman. Tummahiuksinen istui hiljaa ja katsoi toista ihmeissään. Eihän huoneen 631 tyttö ollut koskaan tavannut yhtäkään toista lasta. *** Shangri-La *** ”Kuinka vanha sinä olet?” huoneen 631 tyttö kysyi vieraalta, joka ei enää ollut kahden viikon jälkeen yhtä vieras kuin ensimmäisenä päivänä. ”Kuusi vuotta olen. Entä sinä?” Tique vastasi hymyillen hieman, toinen piti tuon erikoisesta tavasta puhua kiinaa. ”Minä olen saman verran”, huoneen 631 sanoi hymy silmissään, mutta ei huulillaan. ”Ja sinä olet aina täällä ollut?” vieras kysyi, saaden vastaukseksi nyökkäyksen. Lapset oppivat niin helposti luottamaan toisiin ihmisiin. ”Miksi?” Tique kysyi, eikä huoneen 631 tyttö osannut vastata. *** Shangri-La *** Huoneen 631 asukas katseli ikkunasta ulos ja odotti vaaleahiuksista ystäväänsä. Kuten aina ennenkin. Mutta toinen ei tullut. Ei tullut seuraavanakaan päivänä. Eikä sitä seuraavana. Tuon jälkeisenä päivänä huoneen 631 tyttö rukoili jokaista tuntemaansa jumalaa ja jumalatarta, että erikoinen tyttö ei jättäisi häntä yksin, vaan palaisi. Ja rukouksiin vastattiin, kun ystävä seuraavana päivänä saapui huoneeseen keppeihin nojaten. *** Shangri-La *** Mystique astui huoneeseen 631 hymyillen, olallaan koululaukku ja kädessään aivan uusi kirja. Kirja, jonka kieltä huoneen 631 tyttö ei ymmärtänyt, mutta jota tuo mielellään kuunteli toisen lukemana. Vieraine, mutta kauniine, sanoineen ja äänteineen tuo kieli sai huoneen 631 tytön rentoutumaan ja tuntemaan olonsa turvalliseksi. Toisin kuin valkopukuiset ihmiset, Tique sai huoneen 631 tytön tuntemaan itsensä olemassa olevaksi, kaivatuksi. *** Shangri-La *** ”Onko siitä todella jo kymmenen vuotta, kun tapasimme ensimmäisen kerran?” huoneen 631 tyttö kysyi hiljaa ja sängystään katseli ikkunan vieressä seisovaa ystäväänsä. Kymmenen vuotta aikaisemmin vieraana tunnettu hymyili ja pyöritteli sinisiä hiuksiaan sormen ympärille. ”Kymmenen vuoden ajan joka ikisenä päivänä”, kiinalainen totesi, kun ei saanut sanallista vastausta kysymykselleen. *** Shangri-La *** ”Muistatko, kun tulit aina koulupäiväsi päätteeksi tänne ja kerroit minulle kaikesta. Kuinka pyysin sinua kertomaan ihmisistä ja koulustasi ja kaikesta”, huoneen 631 tytön, tai ehkä jo naisen, sanat olivat ennemmin toteamus kuin kysymys. Eikä toinen nainen vastannut kuin hymyilevillä silmillä. ’Muistan, tietenkin muistan’, nuo silmät sanoivat innoissaan. *** Shangri-La *** ’Olet ainoa ihminen, joka on minusta välittänyt’, kiinalaisen katse sanoi toiselle. Ranskalainen pidätteli kyyneliään. ’Olet ainoa, johon olen koskaan kyennyt luottamaan. Ainoa, jolle olen kertonut salaisuuteni’, seisovan naisen katse kertoi. Eikä ranskalainen kyennyt enää pidättämään. Kyynelet vierivät pitkin poskia, pudoten lopulta kiinalaisen suljettujen silmien päälle. *** Shangri-La *** Naisen kyynelet vierivät ryppyisiä poskia alas ja putoilivat paljaalle maalle. Nainen laski valkean kukkakimpun haudalle ja lausui hiljaisen rukouksen isiensä kielellä. Mustahiuksinen viidenvanha poika tuli vetämään naista kädestä ja tuo vanhus keppiinsä nojaten lähti kulkemaan kaupungin katuja, ohittaen Shangri-La sairaalan, jossa hän oli tutustunut kiinalaiseen ystäväänsä ja viettänyt useita tunteja päivittäin. Shangri-La, hänen elämänsä ainoa todellinen asia. Sade piiskaa kasvojani. Odotan sinua. Odotan joka päivä, vaikka et ole viikkoon saapunut. Minä olen aina odottanut sinua. Vaikka et enää tulisi, minä seisoisin täällä ikuisesti. Kyyneleni sekoittuvat vesipisaroihin. ”Sinä odotat, vaikka en ole palannut luoksesi, Shugbru”, kuulen lempeän äänesi, joka lämmittää sydämeni. Käännyn nopeasti ympäri ja riennän käsivarsillesi. Sinä työnnät minut hellästi kauemmaksi ja katsot silmiini. Tunnen uppoavani silmiisi, joihin on käytetty kaikkein kauneimpia metsän sävyjä. ”Shugbru, me emme voi enää tavata”, lausut minulle lempeästi. ”Miksi?” kuiskaukseni on tuskin kuuluva. Sinä käännyt ja katoat sadeverhon taakse. Jalkani eivät kanna minua vaan kaadun. Maa sulkee minut syleilyynsä ja taivaanvedet saattavat minut lohdulliseen uneen.
Minä en unohtanut koskaan sinua. Vaikka aika on kaiken muun vienyt, muistot sinusta pysyvät. Et sinä olisi minua jättänyt. Näin sen sinun silmistäsi. Sinä rakastit minua. Sinä et olisi tahtonut sitä. Vanhemmistasi se johtui. Olit ennenkin kertonut, kuinka he eivät olisi pitäneet, jos olisivat kuulleet minusta. Meistä. Aivan varmasti se oli heidän syytään. Tahtoivat erottaa meidät toisistamme. ”Shugbru”, tuuli ottaa äänesi ja pyörittelee sitä kiusoittelevasti ympärilläni. Nauraen istuudun maahan, saaden sinut viereeni. Annat suukon poskelleni ja punastun. Painat lämpimän kätesi rinnalleni ja katsot silmiini. Nostat minun käteni oman sydämesi päälle. ”Tunnetko? Kuinka sydämemme sykkivät samaan tahtiin?” kysyt minulta. Nyökkään, vaikka en edes kuule kysymystäsi. Näen vain silmiesi metsään. ”Se kertoo siitä, että kuulumme yhteen”, sanot ja minä nauran. En usko sanojasi. ”Totta se on. Äiti loi meistä jokaisen. Mutta hän ei luonut meitä olemaan yksin, hän loi jokaiselle sielulle parin. Ja meille on annettu elämä, jotta voisimme löytää oman sielumme kumppanin. Pyhä Äiti antoi meille keinon löytää kumppanimme. Sydämet, jotka lyövät yhdessä”, kerrot minulle ja hymyilen. Äänesi täyttää minut, kuten viini pikarin. Minä tahdoin etsiä sinut, mutta en koskaan sitä tehnyt. Enkä tiedä, miksi en tehnyt niin. Mutta pysyin sinulle uskollisena, vuodesta toiseen. Vaikka isäni yritti saada minut avioon. En suostunut yhdellekään miehelle ja vanhempieni kuoltua jäin yksin. Pyhitin yksinäisyyteni sinulle. En puhunut kenellekään. En edes tavannut ketään. En antanut itseni nauttia elämästä, jonka jouduin viettämään ilman sinua. Myin sukuni kartanon kaikkine hienoine tavaroineen ja kauniine tauluineen ja ostin itselleni pienen mökin keskeltä metsää. Tuntui, kuin olisin tuossa mökissä voinut olla lähempänä sinua. Ostin vuohen ja kanan. Huolehdin puutarhastani. Ja ikävöin sinua. Joka ikisenä päivänä, tuntina, minuuttina ja sekuntina. ”Ma uf sa Shugbru”, kuiskit korvaani ja minä hymyilen. Silmäni on suljetut ja makaan ruohikolla, joka kutittelee minua. ”Mitä se tarkoittaa?” kysyn sinulta. Kielesi on kaunis ja tarinasi mielenkiintoisia. Ne lumoavat minut. ”Sinä olet minun Shugbruni”, vastaat, kuulen hymyn äänessäsi. Avaan silmäni ja käännän katseeni silmiisi. ”Miksi kutsut minua aina Shugbruksi?” kysyn kysymyksen, jota olen miettinyt pitkään. ”Shugbru on tarulintu vanhempieni kotimaassa”, kerrot. ”Lintu, jonka höyhenet loistavat kullan ja hopean lailla auringossa, kuten sinun hiuksesi. Tarun mukaan Shugbru on itse pyhän Äidin lemmikki, jonka Äiti lähettää niiden ihmisten luokse, joihin on mieltynyt. Shugbru tuo onnea hyvin paljon jokaiselle, joka sen näkee. Se parantaa jokaisen vamman, niin ruumiissa kuin hengessäkin. Shugbru on ikiaikainen”, sinä kerrot ja silmäsi nauravat. Varjot katoavat silmistäsi hetken, antaen tilaa valolle. Mutta pian varjot ovat jälleen silmissäsi. Ja nyt on liian myöhäistä lähteä etsimään. En kykene nousemaan sängystäni ja rukoilen, että Kuolema saapuisi luokseni. Ja sinäkin olet jo vanha. Ehkä jo siellä, minne minäkin menen pian. Pian näen, onko kuoleman jälkeinen sellaista kuin kerroit aikoinaan. Täysikuu loistaa taivaalla, luoden kalpean katseensa meihin. Silittelet hiuksiani lempeästi. ”Mitä kuoleman jälkeen on?” kysyn hiljaa. Tiedät minun tarkoittavan vanhempiesi kotimaan taruja. ”Kun ihmisen on aika siirtyä ajasta ajattomuuteen, häntä saattamaan saapuu yksi Kuoleman seitsemästä sisaruksesta. Tämä Kuoleman sisar saattaa ihmisen ensimmäiselle portille, jonka toisella puolella on nainen, joka valitsi elämän kuljettaen ihmisten sieluja Tyhjyyden kenttien läpäisevää kapeaa polkua pitkin toiselle portille. Tuo nainen on ainoa, joka voi kulkea tuota polkua pitkin, minkä vuoksi hän joutuu kantamaan jokaisen sielun. Sillä muuten sielu katoaa Tyhjyyden kentille ikuisiksi ajoiksi. Kun sielu on päässyt toisesta portista sisään, hänen edessään on ratsu, joka johdattaa hänet kolmannelle portille. Joko Hybzneen, Puutarhaan, tai Gahrneen, Tulikiven maahan. Joskus joku, joka pääsisi Hybzneen, tai joka on siellä jo jonkin aikaa ollut, päättää itse mennä Gahrneen, jonne hänen sielunsa kumppani on joutunut”, kerrot minulle. ”Mutta sinun, Shugbru, ei tarvitse miettiä kuolemaa. Sinä olet ikiaikainen”, sanot hymyillen ja painat huulesi otsalleni. Ehkä sinä löysit minut jätettyäsi jonkun toisen. Sait hänen kanssaan pojan, jolla on sinun silmäsi, ja tyttären, jolla on sinun tummat hiuksesi. Kuten toivoit aikoinaan meidän saavan. Ja ehkä tuo toinen oli sellainen, kuin vanhempasi toivoivat. Varmaankin heidän kotimaastaan. ”Miksi vanhempasi eivät pitäisi minusta, jos kuulisivat?” kysyn sinulta uteliaana. Käännät katseesi kohti merta. ”Koska et ole heidän kansaansa”, vastaat surullisena. ”Miksi minun pitäisi olla heidän kansaansa?” en voi estää kysymystä, vaikka en sitä olisi tahtonut esittää. ”Koska vain heidän kansaansa oleva kykenee ymmärtämään heidän tapojaan. Heidän mielestään sinä et voisi ikinä ymmärtää kaikkea”, äänesi värähtää hieman. Siirryn syliisi ja painaudun rintaasi vasten. Haen turvaa sinusta. ”Mutta me kuulumme yhteen, eikä mikään voi erottaa meitä.” Suljen silmäni. Miksi Kuolema ei jo tule, miksi hän kiduttaa minua näin. Kuulen oven avautuvan hiljaa ja sulkeutuvan yhtä vähin äänin. Kuulen aivan liian kevyet äänet lattiaa pitkin ja avaan silmäni. Suljen ja avaan silmiäni kerta toisensa jälkeen, uskomatta näkemääni. Sinä. Etkä ole lainkaan muuttunut. ”Minä palaan. Minä palaan aina. Vaikka joskus en pääsisi hetkeen, minä palaan.” Katson silmiäsi, joiden metsä on yhtä kaunis kuin muistin. Henkäisen ihastuksissani, eksyessäni niiden syvyyksiin. ”Sinä...” en onnistu kuin kähisemään, oltuani vuosia käyttämättä ääntäni. ”...palasit”, lopetan, etsittyäni mielestäni, kuinka tuo sana luodaan kuuluvaksi. ”Minä palasin, Shugbru”, vastaat ja polvistut viereeni. ”Mutta olen myöhässä”, jatkat. ”Vaikka vuodet kuluvat, eivät tunteeni tule muuttumaan. Kun vain saan katsoa sinua, sielullani on kesä, vaikka muu maailma kärsisi talven kylmyydestä.” ”Minä odotin. Minä odotin aina”, sanon hiljaa. Painat huulesi omilleni. Ensimmäinen suudelma, jonka sinulta saan. ”Ja minä pysyin poissa”, vastaat hiljaa. Olet suruissasi. ”Kuinka?” kysyn, tiedän sinun ymmärtävän. ”Shugbru. Kunpa voisinkin vastata, mutta en voi”, kuiskaat korvaani. ”Minun sydämeni kuuluu sinulle. Kukaan toinen ei voi sitä saada.” Näen nuoren tytön, ehkä neljäntoista vanhan, ovella. Sinäkin käännät katseesi hetkeksi ja sitten takaisin minuun. Rypistät kulmiasi. ”Kuka hän on?” kysyn. Katsot jälleen ovelle. ”Minä en näe ketään”, vastaat ja katsot silmiini. Yksi kyynel kirpoaa silmäkulmastasi, kulkee poskeasi pitkin ja putoaa sen jälkeen minun poskelleni, josta löytää tiensä tyynylleni. Ymmärrän. Kuolema saapui juuri, kun Elämäni palasi luokseni. ”Hän on hyvin kaunis”, kerron ja tyttö tulee lähemmäksi. Seuraan hänen liikkeitään katseellani. ”Minä seuraan sinua”, lausut hiljaa ja painat viimeisen suudelman huulilleni. ”Olet aina luonani, vaikka joutuisimme eroon. Olet aina sydämessäni, Shugbru.” ”Ja sinä minun.” ”Minä rakastan sinua, Shugbru”, lausut hiljaa ja tunnen huulesi otsallani. ”Aina”, lupaat. Tyttö ojentaa kätensä. ”Minäkin sinua”, vastaan. Tyttö tarttuu kädestäni ja nostaa minut seisomaan. Käännän katseeni sinuun, itket ruumiini sylissäsi. ”Näemme pian”, kuiskaan. Tunnut kuulevan, tai ainakin aistivan, sanani, sillä toistat ne. Tyttö vetää minut pois luotasi, vaikka minä tahdon jäädä. Nojasin päätäni pöytään. Kuuntelin vanhan seinäkellon hiljaista tikitystä. Tik-tak-tik-tak. Minuuttiviisari siirtyi nakasahtaen eteenpäin. Jossain päin taloa kaappikello kumahti, kuusi kertaa. Muut nukkuivat vielä. Olin taas siirtänyt kalamaljan työpöydälle. Kalani – kaksi pientä kultakalaa – uivat rauhallisina lasisessa vankilassaan. Tik – aika kulkee aivan liian hitaasti. Tak – vai kuljenko minä vain liian nopeasti. Tik – en minä voi liian nopeasti kulkea. Tak – sillä jo se olisi niin, minä kulkisin aikaa nopeammin. Naks – eikä se ole minkään järjen mukaan mahdollista.
Tömähdys seinää vasten. Veljeni näki taas jotakin painajaista viereisessä huoneessa. Sitten oli taas hiljaisuus, seuranani vain hiljainen kellon tikitys. Huokaisin. Oli enää kolme tuntia ja viisikymmentäyhdeksän minuuttia vanhempieni heräämiseen. Naks – kolme tuntia ja viisikymmentäkahdeksan minuuttia. Kalojen liikkeet olivat kuin jostakin hidastetusta elokuvasta. Kunpa olisin syntynyt kalaksi, ei tarvitsisi miettiä näitä asioita nyt. Olin tunnin lähes liikkumatta. Kellon tikitys ja naksahdukset olivat ainoat äänet, joita kuulin. Kun seitsemännen kumahduksen kaiku oli haihtunut ilmasta, nousin seisomaan. Katsoin ikkunasta ulos. Näin hänet. En tiennyt hänestä lähes mitään. Tiesin hänen nimensä. Alfred. Hän istui aina tuossa ja katsoi jotakin, ehkä televisiota. Koulussa hän istui aina luokan perällä hiljaa ja välitunnit oli yksin. Olin usein aikonut mennä puhumaan hänelle. Mutta en ollut koskaan tarpeeksi rohkea, jotta olisin uskaltanut rikkoa lakeja. Katselin Alfredia, vaikka hän ei tehnyt mitään. Istui vain paikallaan, täysin liikkumatta, kuin patsas. Silloin aistin hänellä olevan jonkinlainen salaisuus. Minä päätin selvittää, mikä hänen salaisuutensa oli. Alkoi sataa. Sade ropisi ikkunaani vasten. Kävelin hiljaa portaita alas. Yksi, kaksi, kolme, hyppy narisevan portaan yli, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan… laskin portaat, kuten usein ennenkin. Hyppelehdin ruokasaliin. Istuin tuolilleni. Kaksikymmentä minuuttia odotin, ennen kuin sain aamupalani. Söin kaurapuuroannokseni hitaasti. Koko sen ajan katseeni seurasi kellon kolmea hidasta viisaria. Syötyäni jäin pöytään istumaan. Odottamaan vanhempiani. He saapuivat tasan viittä yli kymmenen, kuten aina. Kuusi – miltein seitsemän – sekuntia myöhemmin he saivat aamupalansa. Katselin äitini lautasta. Marmeladilla voideltu paahtoleipä, kolme paistettua munaa ja pekonia. Miten kukaan pystyi syömään niin paljon? Aivan sama, että olimmekin saavuttaneet korkeimman mahdollisen arvon, mitä kauppias voi saada. ”Meidän olisi pitänyt kertoa sinulle jotakin, jo kauan sitten”, äitini sanoi minulle. Se oli hetki, jota voi sanoa tämän kaiken aluksi. En jaksanut kiinnostua. Äitini sanoin noin aina, kun aloitti keskustelun. Huokaisin. ”No. Mitä sinun täytyy tänään kertoa?” kysyin, äänestäni kuului, ettei asia kiinnostanut minua. ”Tämä asia sinun täytyy kuunnella”, äitini vaati. Nyökkäsin. Tahdoin mahdollisimman nopeasti pois vanhempieni luota. ”Sinä ei ole meidän tyttäremme”, äitini töksäytti heti alkuunsa. Hänen katseensa kuvasti pelkoa, joka kohdistui reaktiooni. Yritin tajuta, miltä minusta tuntui. Katselin ruokasalin suuresta ikkunasta ulos. Tiesin tunteeni. Kuin olisin putoava vesipisara. Kyllä te tiedätte, mitä vesipisaralle tapahtuu, kun se osuu maahan. Siltä minusta tuntui. Lähdin pois. Kasvoni olivat ilmeettömät, näin sen aulan peilistä. Sade jatkui useita päiviä. En poistunut huoneestani ennen maanantaita, jolloin jouduin menemään kouluun. Kukaan ei saanut olla käymättä koulussa, oli syy mikä tahansa, se oli luvatonta ja siitä rangaistiin. Olin kuin elävä kuollut. Siirryin luokasta toiseen silmät lasittuneina. Tehtävät tein vastauksia miettimättä. En puhunut kenellekään. En suostunut ymmärtämään sitä, mitä minulle lauantaina oli kerrottu. En suostunut edes ajattelemaan sitä. Maanantai-iltapäivällä istuin huoneessani ja katselin ikkunasta ulos kadulle. Ei kukaan sateella ulkona ollut. Kului tunti. Kului toinenkin. Alfred astui ulos kodistaan. Hän sulki ohuen takkinsa vetoketjun ja lähti kävelemään katse maahan painettuna. Hän ei vilkuillut ympärilleen. Enempiä miettimättä ponkaisin pystyyn ja menin huoneeni ovelle. Sitten käännyin ja palasin hakemaan sateenvarjoni. Juoksin sateenvarjoni kanssa eteiseen. Avasin lukitun oven ja lähdin ulos. En kuunnellut äitini huutoja. Lähdin kävelemään samaan suuntaan kuin Alfred. Tossuni kastuivat kokonaan ja varpaani olivat jäässä, en kumminkaan välittänyt siitä. En nähnyt Alfredia. Hän käveli nopeasti. Tai sitten minun jalkani olivat liian lyhyet. Aivan sama, kumpi oli kyseessä, nopeutin askeliani. Mutta vain vähän. Sain hänet hetkeksi näkyviini ja sitten hän katosi kulman taakse. Käännyin samasta kulmasta. Kadun kummallakin puolella oli köyhempiä kauppoja ja ravintoloita. En ollut aikaisemmin käynyt siellä. Kallen kalaherkut – pieni, eikä kovinkaan kodikas. Kultaseppä Kulkunen – ei yhtäkään kultaista esinettä liikkeessä. Mikään liikkeiden nimistä ei kuulostanut mielestäni kutsuvalta. Silti kykenen sanomaan ehdottomasti kamalimman nimen. Kuula Kallossa oli jonkinlainen baari. Alfred meni ovelle, joka johtaa muurien ulkopuolelle. Mietin, mitä hän oikein aikoi. Kukaan ei saanut poistua muurien sisältä. Piilouduin pienemmälle kujalle ja katselin varovaisesti ovelle. Alfred katsoi ympärilleen, muttei huomannut minua. Hän avasi oven ja lähti ulos, sulkien oven perässään. Miten hän oli sen auki saanut? Muutaman minuutin kuluttua menin itsekin ovelle. Katsoin ympärilleni ja avasin oven, se ei ollut lukossa. Menin ulos ja suljin oven perässäni. Käännyin ympäri. Suuni aukesi, kun näin sen kaiken. Ulkopuoli oli täysin erilainen. Oli ruohoa. Oli puita. Oli kukkia. Muurien sisällä ne olivat vain tarinoita. Taruja. Kävelin kauemmas muurista ja käännyin. Mustat muurit sulkivat sisäänsä synkän kaupungin, kuin aivan toisen maailman. Käännyin taas. Muurien ulkopuolella oli kauneus. Muurien ulkopuolella oli vapaus, josta olin aina unelmoinut. Huokaisin ihastuksissani. Kävelin eleenpäin. Katselin ympärilleni, kääntämättä katsettani kertaakaan muuriin. Ainut asia, joka mieleeni mahtui, oli vapaus. Minä olin vapaa. Sitten näin Alfredin. Hän seisoi lähellä puuta. En muistanut puun lajia. Oliko sillä edes väliä? Hän oli kääntänyt päänsä niin, että hän olisi nähnyt taivaan – jos hänen silmänsä vain olisivat olleet auki. ”Alfred”, kuiskasin hiljaa, lähes kuulumattomalla äänellä. Tuuli kumminkin kantoi kuiskaukseni hänen korviinsa. Hän avasi silmänsä ja katsoi minuun. Hänen vihreiden silmiensä katse tuntui porautuvan suoraan lävitseni. ”Ballerina”, hän kuiskasi ja tuli lähemmäksi. Ei se minun nimeni ollut, mutta sitä nimeä minusta kumminkin käytettiin. En edes muista omaa nimeäni. Ei kukaan muista. Ei enää. Onko sillä edes väliä? Hän tuli aivan lähelleni. ”Miksi sinä tänne tulit?” hänen äänensä oli surumielinen. En vastannut. Hän katsoi taivaaseen ja sitten taas minuun. ”Taivas suree. Jotakin on tapahtunut tai tulee tapahtumaan. Tai tulee tapahtumaan” en tiennyt, tarkoittiko hän sanat minulle. Ensin tunsin hänen läheisyytensä, ja sitten se katosi. Mutta tunne, jonka hänen läheisyytensä aiheutti, ei kadonnut. ”Meidän pitää palata”, Alfred totesi ja otti kiinni kädestäni. Kuin sähkö olisi kulkenut lävitseni. Hän veti minut perässään muurille ja ovesta sisään. Katuja pitkin kotiovelle. ”Lupaa, ettet poistu enää muurien sisältä” hän pyysi. Minä lupasin. Hän painoi huulensa huulilleni ja katosi nopeasti. Menin sisälle. Olin aivan märkä. Hän oli oikeassa. Taivas suree. Siitä on viikko. Sade ei ole lakannut. Katson nyt alas, tätä kirjoittaessani. Mietitte ehkä, miksi kirjoitan tämän. Kerron sen nyt. Tahdon teidän tietävän, että tiedän mitä olen tekemässä. Ette vielä huomaa minun olevan täällä. Kaupungin kello lyö kaksitoista kertaa. Kuulen sen kumahdukset tänne asti. Olen tullut tänne tanssimaan. Tanssimaan viimeisen tanssini. Tanssimaan sateelle omistetun tanssin. Nyt on aika. Muistatteko tunteen, josta kerron? Tunteen, jonka tunsin kuullessani totuuden. Pian tunnen sen uudelleen. Lupasin, etten poistu kaupungista. En minä poistukaan. Hänkään ei poistu. Varmistin, ettei poistu. Nyt on aika. Otan viimeisen tanssini ensimmäisen askeleen. Pian viimeisenkin. Valoa pimeää,
loistaa silmät nää. Pisara verta, eikä riitä yksi kerta. Kipu tuo rauhan, elämä kuin silkkinen hiusnauha. Hän kohtasi tuon silmät ensikerran, kun noissa paloi sammumaton tuli. Niin hän sitä kuvaili. Pieni lapsi, jonka silmät liekehtivät kuin raivoisa metsäpalo. Kuin feeniks-linnun liekit olisivat palaneet. Ja tuohon tuleen hän ihastui, jäi koukkuun. Ei saanut tarpeekseen, vaan tahtoi aina lisää tuota tulta. Lapsen sisällä roihuava tuli oli kuin nuotio pimeydessä. Majakka, joka ohjasi hänet pois karilta. Mutta tuo oli vain lapsi, tuo vietiin pois hänen luotaan. Hän joutui jälleen pimeyden vangiksi. Vuosien kuluttua hän kohtasi tuon uudelleen. Hän ei kyennyt ymmärtämään muutosta, joka tuolle oli tapahtunut. Lapsi oli muuttunut nuoreksi. Kuudentoista tuo lapsi oli. Aivan liian suuret vaatteet roikkuivat tuon päällä. Liha oli täysin kadonnut tuon luiden ympäriltä. Sammumaton tuli oli kadonnut silmistä. Tulen sijaan silmät hohtivat mustaa valoa, joka tuikki tummempana kuin maailman pimeys. Hän näki. Lapsi oli omaa vertaan vuodattanut. Hän kuuli. Lapsi oli kerran sen aloittanut, eikä enää kyennyt lopettamaan. Vuodatettu veri sitoi lapsen elämään. Kipu oli kuin ankkuri tuolle. Toi rauhaa, ei päästänyt ajelehtimaan pois maailmastamme. Kivun saattelemana tuo nukahti kaikkein rauhaisampaan uneen. Lapsen elämä oli kuin silkkinen hiusnauha, joka oli tuon hiuksia aikoinaan somistanut. Aikoinaan uusi ja kaunis. Vuosien kuluttamana haalistunut, kadottanut väriensä loisteen, jättäen vain varjon tuosta jäljelle. Kosketus saattaisi tuon murentaa tomuksi. |